On kulunut aikaa.
Ajattelin jo melkein lopettamista,
koska koen itseni jo ehjäksi,
en jaksa ajatella kipuja.
Haluan silti iloita viime viikkojen tapahtumia.
Alkusyksystä minulla oli suunnitelmia,
koska nyt on mahdollisuuksia.
Opiskelu vei taas voiton.
Toisaalta nyt viime viikkoina on ollut jumppaa riittävästi.
Tehokuntoilu on kai tuottanut tuloksia.
Pari viikkoa sitten yksi asia toteutui.
Nousin pyörätuolista seisomaan.
Nojasin kai yhteen käteen.
Sitten tuli tunne: Irrotin käden.
Seisoin ilman tukea!
Seuraavana päivänä seisoin ilman tukea jopa minuutin.
Siitä asti olen harjoitellut.
Pääsen ylös ilman tukea.
Toivoni on herännyt: ehkä jonain päivänä kävelen…
Tiistaina oli viimeinen lääkäri ja röntgen.
Uskoin kaiken olevan hyvin, mutta pieni pelko hiipi viime hetkillä.
Lääkäri totesikin kaiken olevan hyvin.
Hämmästelimme edistymistäni.
Pienin askelin eteenpäin.