On kulunut aikaa.
Ajattelin jo melkein lopettamista,
koska koen itseni jo ehjäksi,
en jaksa ajatella kipuja.
Haluan silti iloita viime viikkojen tapahtumia.

Alkusyksystä minulla oli suunnitelmia,
koska nyt on mahdollisuuksia.
Opiskelu vei taas voiton.
Toisaalta nyt viime viikkoina on ollut jumppaa riittävästi.
Tehokuntoilu on kai tuottanut tuloksia.

Pari viikkoa sitten yksi asia toteutui.
Nousin pyörätuolista seisomaan.
Nojasin kai yhteen käteen.
Sitten tuli tunne: Irrotin käden.
Seisoin ilman tukea!

Seuraavana päivänä seisoin ilman tukea jopa minuutin.
Siitä asti olen harjoitellut.
Pääsen ylös ilman tukea.
Toivoni on herännyt: ehkä jonain päivänä kävelen…

Tiistaina oli viimeinen lääkäri ja röntgen.
Uskoin kaiken olevan hyvin, mutta pieni pelko hiipi viime hetkillä.
Lääkäri totesikin kaiken olevan hyvin.
Hämmästelimme edistymistäni.

Pienin askelin eteenpäin.

Kuukausi on kulunut,
kun muuttokuorma lähti,
aloin opettelemaan elämään uudessa kodissa.

Ensimmäisenä päivänä jännitin liikkumista,
mutta se oli turhaa.
Vaikka jotkut aiemmin epäilivät pärjäämistäni,
muutto, eläminen omien avustajien turvin oli hyvä päätös.
Kuukaudessa liikkumiseni on mennyt kovaa vauhtia eteenpäin.
Pystyn olemaan itsenäisempi, olen kävellyt ”kävelytelineen” avulla pari kertaa.
Yhtenä päivänä oli mahtavaa, kun istuin keittiöntuolilla syömässä.

Olen myös tanssinut lattialla kolme kertaa jumpassa.
Musiikki tempaisi minut mukaansa.
Ensimmäisellä kerralla sujui parhaiten.
Pyörin, välillä nousin ylemmäksi.
Kun tuli aika nousta pyörätuoliin,
nousin kevyesti ja nopeasti.

Pari kuukautta on mennyt vauhdilla:
Unelmien toteutumisia, pettymyksiä, umpikujia, toivon pilkahduksia.
Suurin oli kandiksi valmistuminen.
Palkinto kovasta työstä.
Saavutus jota kukaan ei voi viedä.

Toisen unelman toteutuminen myös läheni.
Siitä alkoi valmistelu: siivoaminen, suunnitteleminen.
Kun muutto oli vaarassa peruuntua, tuntuu kuin olisin pudonnut.
Ihmisarvoni olisi viety.
En silti menettänyt toivoa vaan päätin taistella.
Ja taistelen edelleen,
koska tunnen vahvasti uuden asunnon kotimme.

Olen myös mennyt eteenpäin kuntoutuksessa.
Olen kävellyt noin 50 metriä.
Ihaninta on myös ollut, että olen pystynyt uimaan,
nauttimaan vedestä, rentoutumaan.
Satunnainen kipu on tullut, mutta ei ole estänyt.

Uusi elämä on antanut myös voimaa kuntoutumiseen.
Haluan todistaa pärjäämiseni, mutta kuuntelen silti kehoani.

Vuosipäivä.
Kaksi vuotta.
Olen taas ajatellut menneitä.
Mietin, miltä tuntui ekaa kertaa kipu
tietämättä, mitä se oli.

Ehkä kahden vuoden takaiset tapahtumat pyörivät juuri kivun takia.
Kipu on kasvattanut minua.
Nyt tiedän, mitä on jatkuva kipu.
Vaikka sen hyväksyisi jonain päivänä, siihen ei totu.
Se on silti vihollinen.
Ja vaikka kipu ei näkyisi päällisin puolin,
se voi silti jäytää sisimmässä.

Vaikka olen kokenut saman kivun monta kertaa,
se silti välillä tuntuu kuin ensimmäistä kertaa.
Viime päivinä taas.

Kipu, vaikka onkin vihollinen,
on tehnyt minusta kärsivällisemmän, pienistä asioista nauttivan.

On kulunut kauan, kun päivitin viimeksi.
Loppuvuosi meni hujauksessa.
Omaksi yllätyksekseni sain kaikki opiskelujutut valmiiksi ennen joulua.
Lomalla nautin vapaudesta, vaikka tekemättömyyteen tottumiseen meni hetki.

Olen miettinyt kiputilannetta.
Yhdessä vaiheessa tuntui, ettei ole mitään,
kunnes jonain päivänä kipu yllättää.
Viimeksi eilen toisenlainen kipu tuli: lonkkaan sattui.
Tuli mieleen aika vuoden 2016 leikkauksen jälkeen.
Näköjään aaltoilevaa edelleen elämä,
jossain vaiheessa pieni myrsky.

Vuosi vaihtui hyvin.
Täytyy myöntää, että tunnen oloni tyhjäksi, ehkä epätodelliseksi.
Kun vertaan kahteen edelliseen vuoteen, leikkaus häämötti.
En voinut suunnitella pidemmälle.
Tietenkin olen onnellinen, että edessä on tavallinen kevät,
vaikkakin muutoksia ehkä edessä,
Nyt keskityn kuitenkin opiskeluun, kuntoutumiseen.

Viikot ovat menneet vauhdilla,
arki tempaissut minut mukanaan.
On tapahtunut niin paljon viime kerrasta:
pääasiassa ihania asioita.

 

Viimeistä kuukautta kuvaa hyvin sana ”onnellisuus”.
Olen onnellinen, että otin seuraavan askeleen rakkaani kanssa.
Olen myös tavannut ystäviäni, viettänyt aikaa heidän kanssaan.
Tein muun muassa irtioton arkeen pienellä laivareissulla.

 

Kun olen miettinyt kivun merkitystä elämässäni,
se ei tunnu isolta asialta.
Se on myös yksi syy, miksi en ole kirjoittanut.
Päivittäin kipu vaivaa jossain määrin mutta ei haittaa,
paitsi ehkä eniten yöllä kun täytyy vaihtaa kylkeä.

 

Pientä edistymistä on myös tapahtunut kuntoutumisessa.
Yhtenä pystyin seisomaan ihan vähän aikaa ilman tukea.
Se antoi pientä toivoa.

 

Loppusyksyn kiireet alkavat vähitellen.
Toivon edelleen kaiken menevän hyvin.

Arvasin, että kun arki alkaa,
elämä on kiireellistä.
Viikko jakaantuu hyvin,
kun joka toinen on luentopäivä, joka toinen päivä vapaa.
Arkivapaapäivät menevät kuitenkin kotitehtävissä.

Syyskuuhun on mahtunut ihania hetkiä ystävien kanssa.
On ollut suunniteltuja ja yllättäviä tapaamisia.
Tällä viikolla kävin yllättäen Helsingissä kuuntelemassa idoliani.
On ollut hienoa, että olen päässyt reissaamaan.

Vaikka on mennytkin hyvin,
olen joutunut antamaan periksi kipujen kanssa.
Viimeksi mainittu lääkkeen nosto auttoi päivällä,
mutta kipu viilsi kuin särky nukkumaan alettuani.
Parina iltana valvoin, kunnes otin lääkettä.
Nyt muistan, ymmärrän, miltä tuntuu valvoa kipujen takia.

Onnekseni olen saanut lääkkeettömiä kivunlievityksiä.
Maanantaina minulle laitettiin ensimmäistä kertaa akupunktioneuloja,
keskiviikkona minua hierottiin.
Hieronta auttoi jumeihin,
mutta myös kipeytti, hyvällä tavalla.

Viikko sitten minulla oli ristiriitaiset tunnelmat.
Oli kipuja.
Fysioterapiassa kyljen kipu selvisi, lihakset jumissa.
Parina päivänä fysioterapeutit hieroivat sitä,
yhtenä päivänä pidin siinä TNS-laitetta.
Ne kaikki ehkä auttoivat, nyt taas parempi.

Muutamana päivänä mietin, mitä teen kipulääkkeiden kanssa
Istuessa ja makuullakin hermokipu viilsi.
Kestin sen, mutta päätin luovuttaa.
Nostin yhden kipulääkkeen annostusta.
Seuraavana päivänä tunsin muutoksen.
Kipulääkkeiden vähentäminen saa odottaa.

Nyt kaikki hyvin.
Viime päivät ovatkuitenkin tuntuneet tylsiltä,
kaipaan siis tekemistä.
Odotan innokkaana opiskelun alkua.
Nautin kuitenkin viimeisistä lomapäivistä.

Viime päivinä olen taas saanut muistutuksen,
millaista elämä kipukroonikkona on.
Hermokipu on palannut tai vahvistunut.
Arvasin sisimmissäni sen vielä vahvistuvan.

Olen onneksi pystynyt istumaan, toimimaan päivän.
Iltaisin hermokipu on viiltänyt.
En ole kuitenkaan ottanut ylimääräistä lääkettä,
koska kipu ei ole ollut niin sietämätöntä.
Ehkä täytyisi yrittää levätä päivällä,
mutta en vain malta.

Yhtenä päivänä kipu häiritsi istuessani.
Istuin kai vähän vinossa, kun kankku painoi liian paljon tyynyyn.
Yritin vaihtaa asentoa, se auttoi,
Jaksoin päivän loppuun,
mutta illalla istuminen alkoi puuduttaa.
Pakara oli ”puutuneen” kipeä.
Makaaminen auttoi.

Eilen istuminen oli muuten vain vaikeaa,
siksi selkä yritti vanhastaan hakeutua vinoon.
Illalla vasen kylki, johon sattuu yleensä vasemmalla kyljellä makaamisen jälkeen, oli kipeä.

Kesäloma lähenee loppuaan.
En haluaisi vaikeuksia taas juuri kun yritän palata normaaliin arkeen.

Tänään oli se päivä,
jota odotin viisi kuukautta
tietämättä ensin milloin se tulisi.

Odotin vuoroani odotusaulassa.
Kello kävi, ihmisiä kutsuttiin sisään.
Lopulta vuoronumeroni ilmestyi taululle.
Lääkäri kätteli ovella.

Kerroimme tarinani, siis viime vuoden tapahtumat.
Pohjustimme syitä, miksi olin siellä.
Oikean jalan kipu oli taas helppo kertoa, mutta vasen…
koska en osaa kuvailla tuntemuksiani.
Lääkärikään ei tietenkin osannut vastata,
tutki jalkani, refleksini.

Koska kiputilanteeni on parempi kuin silloin,
kun pyysin lähetettä,
en enää tarvinnut apua.
Toisaalta se ei ollut kipupoli, jonne olin halunnut.
Kysyin kuitenkin, miten jatkan lääkkeiden kanssa.
Sain jotain apua.

Poistuin siis ulos tyhjin mielin.
Saan nyt kuulostella itseäni, päättää itse.
Kysymykset, joihin tulevaisuus vain vastaa, jäivät mieleeni.
Ehkä pystyn vähentämään kipulääkkeitä,
ehkä lopettamaan jossain vaiheessa kokonaan,
ehkä…