Istun valkoisessa, pienessä huoneessa,
jossa olen ennenkin ollut.
Jännitys.
Minulta kysytään, miten olen voinut.
Vastaan vakavasti.
Tällä kerralla hyvin totuudenmukaisesti.

Kuuntelen hiljaa.
Rinnassani muljahtaa,
kun kuulen sen sanan.
Olen ajatellut, toivonutkin sitä
mutta tuleva pelottaa.

Päädymme ratkaisuun.
Mahdollisimman pian.
Lähden pois mieli tyhjänä.
Epätietoisuus yhä kaihertaa.

Jään odottamaan.
Ennen sitä yritän järjestää elämääni,
tehdä tekemättömät työt.

Tietämättömyys raastaa taas sisintäni,
saa tulevan näyttämään harmaalta
kuin sumulta, joka peittää horisontin.
Kysymykset vilahtelevat mielessäni.

Punnitsen vaihtoehtoja peläten,
että kumpikin niistä on virhe.

Aika kuluu.

Illalla levottomuus pahenee.
Ajattelen, että huomenna tähän aikaan
olen viisaampi.

Huokaisen.
Lopetan jossittelun.

Haluan uskoa, että tuleva ratkaisu on oikea
ja kaikki kääntyy hyväksi.

Olen jo kauan käynyt mielessäni läpi
vuoden takaisia tapahtumia.
Muistan odotuksen, toivon,
kivun ja kärsimyksen.
Olen muistellut syitä päätökselle.

En voi mitään,
että olen tänään miettinyt,
missä kunnossa olin vuosi sitten.
Puistattaa.
Luulin tämän päivämäärän jäävän muistiin hyvällä tavalla,
mutta ei.
Se olikin alku huonolle onnelle.
Olen silti onnellinen,
että kestin sen kaiken ja olen tässä.

Vuosi.

Toivon tämän vuoden vievän kivut pois.

Vaikka aamulla herättyäsi tuntuisi,
että tästä päivästä ei tule mitään,
olisit jo valmiiksi väsynyt ongelmistasi,
et jaksaisi pettyä kertaakaan.
saatat yllättyä iloisesti päivän mittaan.

Kun päätät nousta maasta ja yrittää edes kerran,
saatat selviytyä pienistä kaikista päivän haasteista,
tuntea itsesi voittajaksi illalla.

Saat siitä voimaa taas seuraavaan päivään.

Inhoan,
miten nämä kivut ovat muuttaneet minua.
Ne saavat minut hermostumaan, valittamaan vieraammillekin ihmisille.
Ennen pystyin piilottamaan tunteeni paremmin,
hymyilemään vaikka sisälläni jylläsi paha olo.

Nyt kipu iskee, vetää minut mukaansa.
Silloin ympäristö katoaa, en välitä muista.
Kiljun, ehkä itken myös.
Kipukohtaus kestää hetken, hyvällä onnella.
Rauhoitun.
Pystyn taas hengittämään, jatkamaan touhua.

Paha mieli kalvaa.
Ehkä häpeäkin toista kohtaan.
Palaan jostain toisesta tietoisuudesta omaksi itsekseni.

Anteeksi.
En ole sinulle vihainen.

Jos jollekin olen vihainen,
niin kivulle.

Tammikuu ja arki.
Joulun jälkeen ne ovat aina tuntuneet ankeilta.
Pitkältä lähtölaukaukselta kevääseen, kesään.

Herätyskello soi.
Silmät avautuvat.
Nousen vaikka kehonosat eivät jaksaisi.
Peseydyn, puen.
Virkistyn vähitellen.
Syön, pakkaan tavarat.

Lähden, pääsen ulos raittiiseen ilmaan.
Hymyilen.

Olen kiitollinen arjelle,
että se saa minut ulos,
antamaan merkityksen jollekin muulle.

Vihaan ilmaisua ”tuli takapakkia”,
ajattelin kun matkasin tuttua reittiä.
Määränpäähän saapuminen lohdutti,
siellä saisin apua.

Jouduin menemään seulan läpi.
Odotin.
Katselin muita ihmisiä,
jotka olivat ehkä kipeämpiä.
Ahdisti.

Viimein minua kutsuttiin.
Sama hoitaja kuin viime keväänä.
Muistot palasivat.

Minut vietiin huoneeseen.
Sain sänkypaikan.
Istuin hetken,
mutta lopulta luovutin.
Hoitaja mittasi kuumeen, verenpaineen.

Nauroin itsekseni: ihan turhaa touhua.
Tiesin missä vika.

Makasin siellä.
Huoneeseen tuotiin muitakin.

Tunnit matelivat.
Lääkäri kävi.

Piti odottaa röntgeniä, tuloksia.
Katselin seinää, kattoa.
Vapauden kaipuu hiipi.
Vaikka viime päivät, yöt olivat hirveitä,
tiesin että halusin kotiin.

Viimein lääkäri tuli:
ei mitään vikaa.

Sisälläni muljahti.
Tiesin ettei se ollut totta.
Ei voinut olla.

Lähdin kotiin,
pala kurkussa.
Kipu jatkui koko ajan,
jokin paukkui.

Jostain sain voimaa
taistella.

Jotain pitää tehdä.
Ei näin voi jatkua.

Ihmisiä on erilaisia.
Kipuja on monenlaisia.
Jokainen kokee kivun eri tavalla.
Pienikin voi olla suurta, hermoja raastavaa.

Älä siis aliarvioi toisen kipua,
koska kipuja ei voi koskaan verrata täysin.

Ole tukena.
Läsnäolosi voi auttaa unohtamaan kaiken pahan hetkeksi.