Vihaan ilmaisua ”tuli takapakkia”,
ajattelin kun matkasin tuttua reittiä.
Määränpäähän saapuminen lohdutti,
siellä saisin apua.

Jouduin menemään seulan läpi.
Odotin.
Katselin muita ihmisiä,
jotka olivat ehkä kipeämpiä.
Ahdisti.

Viimein minua kutsuttiin.
Sama hoitaja kuin viime keväänä.
Muistot palasivat.

Minut vietiin huoneeseen.
Sain sänkypaikan.
Istuin hetken,
mutta lopulta luovutin.
Hoitaja mittasi kuumeen, verenpaineen.

Nauroin itsekseni: ihan turhaa touhua.
Tiesin missä vika.

Makasin siellä.
Huoneeseen tuotiin muitakin.

Tunnit matelivat.
Lääkäri kävi.

Piti odottaa röntgeniä, tuloksia.
Katselin seinää, kattoa.
Vapauden kaipuu hiipi.
Vaikka viime päivät, yöt olivat hirveitä,
tiesin että halusin kotiin.

Viimein lääkäri tuli:
ei mitään vikaa.

Sisälläni muljahti.
Tiesin ettei se ollut totta.
Ei voinut olla.

Lähdin kotiin,
pala kurkussa.
Kipu jatkui koko ajan,
jokin paukkui.

Jostain sain voimaa
taistella.

Jotain pitää tehdä.
Ei näin voi jatkua.